Tobias tuo Joulun joulusatu

Tobiaksella oli kylmä. Talvi oli ollut poikkeuksellisen ankara, vaikka jouluun oli vielä kahden kynttilänvalon matka. Myös lunta oli satanut enemmän kuin vuosiin. Tobiaksen päällä oleva susiturkki lämmitti, mutta viime talvena paleltuneet varpaat olivat jo tunnottomat ja niihin hiipi pakottava kipu. Turkkiin oli jäänyt vielä aavistus äidin tuoksua. Tobias toivoi, ettei se koskaan häviäisi, niin kuin äiti oli kadonnut kuolleiden maailmaan.

Tobias oli istunut liian kauan turvapaikassaan järven rannalla, saunan tuvan portailla ja katsellut järven yllä leijunutta talven valoa. Se jaksoi viipyä ihmisten näkyvillä vain hetken. Tobias etsi katseellaan järven toista rantaa ja siellä olevaa isoa huvilaa. Sinne vei hiihtolatu ja polku. Nyt ne olivat juuri sataneen lumen peitossa. Polun päässä olevasa huvilassa Tobiaksen äiti oli siirtynyt lintujen, keijujen ja enkelien maailmaan, tanssimaan niiden kanssa.

Tobias kaipasi äitiään niin kovasti, että joskus tuska tuntui kipuna kaikkialla kehossa. Silloin hänen oli vaikea jopa hengittää. Tuolloin Pip tuli hänenn vierelleen ja nuoli isäntänsä kasvoja. Kesällä oli ollut helpompaa, kun saattoi kulkea metsissä ja kuulla äidin puhuvan tuulessa ja lintujen viserryksessä. Tobias näki äidin kasvot heijastuksena järven pinnassa.

Tobias säpsähti, kun Pip, hänen pitkäjalkainen ja pitkäturkkinen koiransa vingahteli. Se ei olisi halunnut häiritä Tobiasta, mutta silläkin oli kylmä. Se halusi sisään, lämpimään tupaan. Aivan kuin se olisi halunnut sanoa, että oli turha odottaa kenenkään tulevan lumista polkua pitkin. Äidin sisar oli käynyt edellisenä päivänä tuoden heille maitoa, leipää ja kuivatettua lihaa. Tobias ei aina tunnistanut äitinsä sisarta, vaan juoksi tätä vastaan ja uppoutui tämän syliin kuvitellen, että se oli hänen äitinsä syli. Mutta tunne kesti joka kerran lyhyemmän aikaa. Viime aikoina Tobias oli nähnyt äitinsä vain varjona sisarensa takana. Sekin lohdutti häntä.

Tobias nousi ylös ja oikoi kohmettuneita jäseniään. Pip ryntäsi jo tupaa kohti ja jäi odottamaan oven eteen isäntäänsä. Tobias kantoi vettä, sen verran mitä jäätyneeestä kaivosta oli pystynyt puisella kiulullan nostamaan. Joka päivä jää kasvatti paksumman kuoren kaivon reunoilla ja veden saanti oli aina vain hankalampaa.

"Tullaan, tullaan", sanoi Tobias itsekseen ja lähti rauhallisesti kulkemaan taakkojensa kanssa kohti tupaa.

Tobias kuuli isänsä vinkuvan hengityksen, kun hän avasi tuvan oven. Raskas ilma työntyi hänen kasvojaan vastaaan. Siihen oli sekoittunut sairaus, väsymys ja lika. Lämpöä ei saanut päästä karkaamaan ja huono ilma oli kerääntynyt paakuiksi tupaan.

"Tobias", huusi Tobiaksen isä hennolla äänellä.

"Kyllä, isä, minä täällä, kukapa muu. Toin vettä ja muutaman puun uuniin. Ulkona on taas kova pakkanen. Isolta talolta ei taida tulla tänään ketään", sanoi Tobias yhtä paljon itselleen kuin isälleen.

Tobiaksen isä sairastui, kun hän oli ollut järvellä yksin pyytämässä kalaa suurelta avannolta. Palauttuaan hän oli saanut kovan kuumeen eikä tauti hellittänyt. Kaiken tämän lisäksi Tobiaksen isä oli menettänyt näkönsä. Puhuttiin, että tämä oli katsonut liian kauan pakkasaurinkoa ja Luminen kuningatar oli sokaissut isän. Kukaan ei osannut eikä halunnut auttaa, sillä naapurit olivat taikauskoista väkeä ja pelkäsivät epäonnen tarttuvan myös heihin. Ensin oli kuollut mökin emäntä ja seuraavaksi isäntä oli tullut sokeaksi. Sellainen pelottaa ihmiset pois.

Ison talon vanhus kävi seuraavana päivänä Tobiaksen mökissä. Vanhus kertoi tuntevansa miehen, joka oli osannut joskus parantaa sokeutuneen miehen.

"Siitä on kyllä jo aikaa enkä enää muista tarkalleen parantajan nimeä, mutta annan tuntomerkit ja reitin hänen luokseen. Mutta mies ei tee mitään ilmaiseksi. Sitä tämä ei tee. Ei mitään ilmaiseksi", mumisi vanhus lähtiessään pakkasilmassa kulkemaan lumista polkua pitkin järven poikki takaisin taloon.

Tobias oli levoton. Heillä ei ollut rahaa, sillä kalaa ei saatu eikä isä ollut päässyt auttamaan ison talon metsätöissä. Silti Tobias tunsi, että hänen piti lähteä hakemaan apua. Isä pyysi poikaansa luokseen ja kertoi, että hän oli vuosia sitten auttanut läheisen kaupungin seppää. Hän oli lainannut tälle rahaa, jotta seppä oli saattanut ostaa rikkoutuneiden työokalujen tilalle uudet.

"Sinun on lähdettävä hakemaan rahat ja sitten voimme saada apua. Maksa miehelle, joka osaa parantaa sokeat ja osta lääke, joka voi auttaa minua", neuvoi isä.

"Mutta en ole koskaan ollut niin kaukana kotoa. En ole käynyt edes kaupungissa. Miten ikinä osaisin löytää tien sinne?" parahti Tobias.

"Ota Pip mukaasi", sanoi isä väsyneellä äänellä.

"Pip!" huudahti Tobias. "Pip pelkää metsää eikä liikahdakaan sinne ilman kovia käskyjä."

Pip pelkäsi metsien susilaumoja, jotka hotkaisisivat Pipin suihinsa yhdellä siemaisulla. Sen luonne oli luotu seurusteluun, sillä se oli syntynyt Tobiaksen äidin sukuun. Perheessä oli aina ollut Pipin kaltaisia pitkäjalkaisia juoksijoita.

"Koirat ovat sukuni tunnus ja niiden kuva on sukumme vaakunassa", niin Tobiaksen äiti oli sanonut tuodessaaan Pipin pienenä pentuna Tobiakselle ystäväksi.

Tobiaksen äiti ja isä olivat rakastuneet toisiinsa kaikkien vastustuksesta ja estelyistä huolimatta.

"Niin vain kävi. Niin piti tapahtua" oli Tobiaksen äiti kertonut, kun poika oli udellut, miksi he asuivat pienessä mökissa, kun järven toisella puolella oli monta paljon isompaa taloa, joihin he olisivat voineet muuttaa.

"Me haluamme elää näin", oli äiti vastannut hymyillen onnellista hymyään. Tobias ymmärsi, että äiti oli yhtä onnellinen kuin ennenkin, vaikka asui vain vaatimattomassa tuvassa tehden paljon töitä arjen eteen.

"Tai paljon onnellisempi, olihan hänellä minut ja isä", ajatteli Tobias.

Pipistä ei siis olisi apua, seuraa kylläkin. Opas matkaan piti hakea muualta. Tobias lähti kyselemään rantamökeistä auttajaa, mutta kaikkialla ovi paiskattiin hänen kasvojensa edestä kiinni. Kukaan ei uskaltanut lähteä oppaaksi. Jotkut pelkäsivät, että Tobiaksen isän sokeuttanut Jääkuningatar seuraisi myös Tobiasta ja sokaisisi myös heidät. Kyläläisten taikausko oli niin vahva, että Tobiaksen epätoivoiset anelut eivät pystyneet sitä rikkomaan.Isoon taloon isä oli kieltänyt menemästä.

Tobias lähti matkaan Pipin kanssa. Hän puki ylleen äitinsä turkin, ja Pipin ympärille hän sitoi lampaantaljan lämmikkeeksi. Lumisilla poluilla oli hidas ja raskas kulkea. Tobias yritti olla rohkea, mutta hän mietti, miten selviäisi edes ensimmäisestä yöstä taivasalla. Luminen metsä oli arvaamaton.

Kuljettuaan jonkin aikaahän näki metsän laidassa nuotion ja sen edessä hahmon. Pip vetäytyi Tobiaksen taakse peloissaan. Hahmo osoittautui vanhaksi mieheksi, kulkijaksi, kiertolaiseksi. Tuli ja valo sokaisivat Tobiasta niin, että hän ei pystynyt näkemään tämän kasvoja selkeästi, mutta kuuli tämän ystävällisen äänen:

"Voi hyvänen aika, mitä noin pieni kulkija tekee täällä synkässä metsässä? Tule ihmeessä tulen ääreen lämmittelemään. Minulla on tarjota sinulle lämmintä maitoa ja leipää. Sitä riittää myös pitkäjalkaiselle ystävällesi."

Tobias asettautui nuotion ääreen lämpimän tulen suojaan. Miehellä oli lampaan vuotia, joiden päällä he istuivat ja puhuivat. Hetken siinä istuttuaan Rafael, joka oli miehen nimi, sanoi:

"Lähden matkallesi oppaaksesi ja suojaksi."

"Lähdetään heti"" huudahti Tobias helpottuneena.

Jostain syystä hän luotti heti tuntemattomaan, joka kutsui itseään nimellä Rafael.

"Ei, ei enää tänään. Yövytään tuolla läheisessä tallissa. Siellä on lämmintä ja talon emäntä on luvannut antaa lämmintä keittoa."

Ja niin he tekivät. Tobias nukkui seuraavan yön rauhallisemmin kuin koskaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Hän ei nähnyt levottomia unia, vaan vajosi syvään rauhalliseen uneen Pipin lämmössä ja sen raskaan hengityksen rytmissä.

He kulkivat seuraavina päivinä eteenpäin hitaasti ja yöpyivät siellä, mistä löysivät lämpimän paikan. Joskus pelkässä maassa, lumeen kaivautuneena tähtitaivaan alla He eivät puhuneet paljoakaan, mutta ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Eräänä päivänä he tulivat sulan, virtaavan joen rannalle. Joki oli syvä. Rafael teki puustaTobiakselle paksun kepin tueksi, jotta tämä ei kaatuisi veteen. Virta saattaisi viedä pojan mennessään. Kun he lähtivät ylittämään jokea Rafael neuvoi Tobiasta:

"Jos tunnet kaatuvasi, ota tukea kepistä. Se auttaa sinua!"

"Minä tunnen veden, käyn isäni kanssa kalassa ja järven vesi ei eroa tästä joesta. Sama vesi virtaa täällä. Minä en pelkää!" vastasi Tobias uhmakkaasti. Rafael otti Pipin syliinsä. Se ulisi ja yritti pyristellä irti Rafaelin otteesta. Se ei suostunut astumaan kylmään veteen. Sen luonto oli elellä lämpimissä saleissa takkatulen ääressä isäntänsä jaloissa tai juosta kilpaa savanneilla.

Tobias lähti reippaasti ylittämään äkkisyvää virtaa. Sen voimakas pyörre voimistui ja Tobias menetti tasapainonsa ja kaatui. Hän huusi Rafaelia avukseen, mutta tämä ei liikahtanutkaan vaan käski kovalla äänellä Tobiasta käyttämään keppiään. Samalla vedestä ponkaisi pintaan isoin kala, jonka Tobias oli koskaan nähnyt. Se avasi mahtavan kitansa ja yritti saada otteen Tobiaksesta ja vetää pojan kitaansa. Mutta Tobias oli neuvokas ja iski kalaa vahvalla kepillä kuten Rafael oli hänelle neuvonut.

"Lyö kalaa niin lujasti kuin jaksat!" Ja niin Tobias teki. Omaksi hämmästyksekseen hän kiskoi tainnoksissa olleen kalan vielä rantapenkalle asti. Hän pelästyi kalan isoa kokoa ja tunsi itsensä vahvaksi ja voimakkaaksi. Miten hän oli jaksanut tainnuttaa kalan? Miten hänen voimansa olivat riittäneet? Pip haisteli kalaa ja näykki sitä. Rafael veti nuttunsa sisältä terävän puukon, iski kalan kuoliaaksi ja alkoi nylkeä sitä.

"Pian me saamme herkullisen aterian tulen äärellä."

Rafael irrotti varovasti kalan silmät ja asetti ne koristeltuun metallirasiaan. Tobiaksen ihmetteleviin katseisiin Rafael vastasi:

"Me tarvitsemme näitä silmiä myöhemmin."

Tobias oli märkä ja tärisi kylmästä. Rafael kaivoi loputtomalta tuntuvasta nyytistään kuivat vaatteet pojalle. He söivät ja yöpyivät nuotion lämmössä. Pip tärisi välillä pelosta kuullessaan susilauman ulvonnan, mutta Rafaelilla oli tuohesta tehty torvi, jonka ääni pelotti sudet kauemmas.

Seuraavana päivänä he saapuivat määränpäähänsä, kaupunkiin, josta Tobiaksen oli määrä saada isänsä lainaamat rahat takaisin. Sepällä oli tytär, Sara, joka otti heidät vastaan. Sepän paja oli pimeä, likainen ja tyhjä eikä siellä oltu tehty sepän valuja enää pitkään aikaan. Sara kertoi, että hänen isänsä oli lähtenyt velkojia pakoon ja jättänyt Saran oman onnensa nojaan. Tyttö rupesi itkemään kerrottuaan kohtalostaan. Rafael laittoi kätensä tämän pään päälle ja sanoi:

"Älä itke! Lähdet meidän mukaamme. Tobias ja Tobiaksen isä pitävät sinusta huolta. He tarvitsevat apuasi aivan kuten sinä tarvitset heidän antamaa turvaa."

Pip nuoli Saran kättä ja painautui kiinni tyttöön aivan kuin se olisi tavannut kauan kadoksissa olleen ystävänsä. Tobias katseli Saraa ihastuneena. Sara oli tumma ja aivan erilainen kuin kukaan hänen näkemänsä tyttö. Hänen ihonsa ja silmäsä olivat vastakohta talven valolle. Tobias toivoi, että Sarasta tulisi hänen ystävänsä.

He yöpyivät Saran huoneessa. Sara joutui raatamaan ruokansa ja yösijansa eteen. Häntä käytettiin häikäilemättömästi hyväksi eikä armoa annettu. Häntä hyljeksttiin sepän velkojen takia. Hänen piti työllään maksaa isänsä velkoja, mutta Sara tiesi, että ei koskaan pystyisi niitä maksamaan. Kun hän vei säästämänsä maksun velkojille, hänelle naurettiin ja kerrottiin, että korko oli kasvattanut velkaa aina vain suuremmaksi.

Sara ei epäröinyt hetkeäkään, kun Rafael pyysi häntä uusien ystäviensä mukaan. Tobias murehti isänsä lainaamien rahojen menetystä ja sitä,että ei pystynyt hankkimaan isälleen parantajaa. Rafael tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle:

"Älä huoli veikkonen, sait mukaasi enemmän, mitä seppä olisi ikinä pystynyt sinulle maksamaan. Sait aarteen, joka on korvaamattoman arvokas."

Päästyään vihdoin takaisin Tobiaksen mökille, he löysivät Tobiaksen isän edelleen sokeana. Kuume oli laskenut melkein heti Tobiaksen lähdön jälkeen kuin ihmeen seurauksena. Mutta sokea isä oli edelleen.

He kaikki, Tobias, Sara, Pip, Tobiaksen isä ja Rafael, asettuivat tuvassa tulen ääreen. Rafael otti nyytistään esiin metallipurkin, jossa hän säilytti kalan silmiä. Ne olivat säilyneet vahingoittumattomina ja sanoi:

"Sara, tule tänne! Ota kalan silmät, murskaa ne, ja tee niistä salvaa, joilla sitten sivelet Tobiaksen isän silmät."

Sara teki niin ja sitoi silmät yöksi Tobiaksen äidin kutomalla huivilla. Tobiaksen isä nukkui yön side silmillä ja aamulla herätessään huusi:

"Minä näen ! Minä näen!"

Kaikki ryntäsivät isän vuoteen äärelle. Isä näki Rafaelin sellaisena kuin tämä todella oli. Rafael oli enkeli, jonka selästä nousivat riikinkukon sulin koristellut mahtavat siivet. Ne olivat suuremmat kuin tupa. Hänen päänsä yllä loisti valo, joka valaisi tuvan. Tobias käänsi päänsä ja peitti silmänsä. Pip haukkui pelokkaana, mutta Sara katsoi suoraan Rafaeliin ja hymyili. Sitten Rafael levitti siipensä ja katosi takaisin taivaan valtakuntaan, josta se oli tullut auttamaan Tobiasta.

Jouluaattona Sara valmisti jouluahauen, jonka Tobias oli onnistunut nostamaan avannosta. Sara oli kattanut lautasen myös Tobiasken äidille, sillä niin oli tapana. Kun he istuivat siinä kynttilöiden valossa, Tobias näki äitinsä kasvot. Kaikki oli hyvin.